Arto Paasilinnan seura

Melkoinen savotta

(UUSI 3.12) Jänishattu päähän ja menoksi

03.12.2005 Arto Paasilinnan Seura ry .

Kirsikka Moring, "Helsingin Sanomat" 02.11.2005

Tallinna. Älkää pelästykö, jos näinä päivinä kuljette Tallinnan vanhankaupungin kujia ja näette jänikseksi pukeutuneen ihmisen hyppelevän vastaanne kivääri selässään.
Se johtuu Von Krahl-teatterin uudesta esityksestä, jossa Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi on kokenut uuden vuosituhannen reinkarnaation.
Ohjaaja-sovittaja on Suomesta, Kainuun korvet eteläisempään maisemaan vaihtanut Kristian Smeds. Ja kuten tiedämme, hänellä on tapana levittää esityksensä teatterisaleista keskelle katujen elämää.

Maanantaina ensi-iltansa saanut esitys oli Tallinnan kulttuurikerman kokous. Paikalla olivat niin hallinnon edustajat kuin taiteentekijätkin. Tallinnaan oli matkustanut myös eurooppalaisten festivaalien headhuntereita, jotka seuraavat Smedsiä kuin hai laivaa.
Esityksen jälkeen näyttikin siltä, että Jäniksen vuodella olisi tulevaisuudessa kysyntää pitkin Eurooppaa Brysselistä Luzerniin.
Smedsin surrealistinen huumori yhdistyneenä Paasilinnan hirtehis-runolliseen vaellustarinaan, Vatasen ja Jäniksen luontokokemukseen ampui suoraan ruuhkaeurooppalaisten sydämiin.
Nuoren Erki Laurin koskettava, hienosti nyansoitu Vatas-tulkinta saa katsojan anomaan: antakaa minullekin jäneksen korvat!

Hämmästeltävää riitti taas Suomi-teatterin katsojille. Pohjat loi Erik Söderblom vuonna 2001 ohjatessaan samalle näyttämölle Jouko Turkan Nokia-näytelmän Connecting People.
Smedsin viesti elämästä ja teatterista on täysin toisen tyylilajin teatteria. Hänen henkilöitään ei Nokia yhdistä. He heittävät peräjälkeen kenkäpuhelimensa taigan pusikkoon.
Smedsin näytelmäksi kirjoittama tarina on huikean kaunis, herkkä ja suolainen satu ihmisen vapaudesta ja irtiotosta. Se myös kerrotaan suorassa katsekontaktissa katsomoon.
Tyylilaji on irtonainen, niin naiivisti iloinen kuin sadun kuuluu olla.
Esineitä käsitellään kuin aidossa teatterileikissä. Tyylin kruunaavat Ville Hyvösen suunnittelemat videot, joissa kuut, auringot ja satelliitit vaeltavat tikku-ukkojen yllä.

Olemme suomalaisten sadunkertojien torilla.
Siihen kuuluu oikea sauna, pystyyn jäätyneet savut, elävä tuli ja Jean Sibeliuksen Finlandia.
Paljon hauskutuksen tilaa annetaan Kekkosen ja valekekkosen mysteerin kehittelylle ja muille Suomi-ilmiöille. Ne ovat tietoisesti käsiteltyjä kliseitä, tunnistettavuuden avaimia.
Smeds on käsitellyt Paasilinnan romaania vapaasti mutta tarinan hengelle uskollisena. Juoni kulkee romaanin ehdoin, myös Risto Jarvan elokuvaversiolle on tehty kunniaa.
Draaman nostot ovat kuitenkin varsin smedsiläisiä näyttämö- ja mielikuvia. Hän rakentaa kokonaisvaltaista maailmaa, johon Vatasen matkallaan kohtaamat ihmiset ja tilanteet pomppaavat unien kaltaisesti, yhtä absurdeina.

Kuolleeksi rutinoituneen elämänsä pakkopaitoja pakenevan Vatasen kaveriksi löytyy suloisen pelokas ja älykäs neitijänis. Sielukas Mari Abel ei näyttele eläintä vaan eläimen ajatusta, kaverinsa Vatasen vertaishenkilöä.
Metamorfoosit ovat esityksen sydän. Vatasen eväät varastava Korppi heiluu ihmishahmoisena päällepäsmärinä, jonka päähän ei juutu säilykepurkki vaan puhetta kaiuttava ämpäri!
Esitys on monella tavalla yllätys. Ensimmäisen näytöksen komiikka vaihtuu väliajan jälkeen napsahtaen. Videokameran ja näyttämön dialogi näyttää lähikuvina polttavat ahdistuksen tunteet, erot ja lähdöt.
Teatterisalissa on kuolemanhiljaista, kun Vatanen ottaa päähänsä jäniksen korvat, selkäänsä kiväärin ja kävelee pois ihmisen elämästään, öisille kaduille ja sitten jonnekin vielä kauemmas. . .
Ohjaaja ja Von Krahlin älykkäät, hullun elastiset näyttelijät saavat ansaitusti raivokkaat aplodit.

.
.